– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi tasapainonsa.
Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?
* * * * *
Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista ihanin, kenties myöskin tuskaisin.
Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia, tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä. Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani, sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän minua ymmärsi, sen tunsin.
Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.
Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua; minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. – – – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo valaisi.
Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."
Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää. Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse, jos… Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana sielujen yhteytenä.
Vieraani ovat poistuneet. Otto lähti heitä saattelemaan ja minä järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin jossakin lähelläni.