Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa rakastaa! –
Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka unohti lähtiessään… En uskalla katsoa, mutta tiedän, että hän se on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa…
Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni, tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun! – – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä. Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus, äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille uhrata?
Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen – hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan tosiaan jaksan minä tätä kestää!
Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua. – – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa? Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta? Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni? Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka, jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni, ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta – jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy jättää toistaiseksi.
Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa. Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin hänelle. –
Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt, hiukan tavatonta tähän aikaan." –
Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". – "Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä". Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa – niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta, joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon – lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen, mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut, nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun, alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta, rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"
– Älä huuda äitiä, hän on mennyt pois, jättänyt meidät. –
– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että leveät hartiat tutisevat –.