* * * * *
Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen, ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se, tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin säilytän.
Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin, ettei yksikään ihminen, ei edes hän tiedä mikä minut mursi. Olisiko liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain, saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön kuinka tahansa.
Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua, tuskaisaa lemmenjanoa.
Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.
Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.
* * * * *
Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen, salainen onni asustanut.
En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän, minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo unohtanutkin sen, mutta hän oli minun kumminkin kerran.
Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut, että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee sitä tajuamaan.