Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät, mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.
* * * * *
Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti paheksivan ilmeen ja alotti:
– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa olevan naisen vielä ajatella muita.
– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin, katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:
– Niin, hoitakoon kukin asiansa ja tietäköön itse velvollisuutensa.
– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?
– Niin, sitä nyt ainakin pidetään sopimattomana ja jos minulla olisi vaimo, en tahtoisi jakaa…
Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat: "mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian puistoon jatkoin rauhallisemmin:
– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.