Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli hänkin alas puistoon.

– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi, että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan kaupungin, kuten puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän, kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu tavallaan ole minun?

Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä tahansa, jos ei mitään pyydä takaisin. Kun luopuu kaikesta omistusoikeudesta, vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa, kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?

– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.

* * * * *

Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin ihmisten kanssa. Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa. – Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen säilyy, kun kuona päältä häviää.

Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin, ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla kaksivuotiaalla lapsella.

Olimme istuneet tuokion jutellen kaikenlaista, kun rouva äkkiä kysyy:

– Ovatko aviopuolisot aina toisilleen luodut?

Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat raskaat pilvet kuten syksyllä.