– Sitä olen joskus itsekin miettinyt, vastasin.

– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni ei saa olla täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?

– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän. Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan. Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta, sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan, siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi. Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin häntä koko päivän. – Nyt minä sen arvaan, nyt minä sen paljastan, annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.

Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme, mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me ymmärrämme… Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle sanoisi, virkkoi hän vain:

– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai olisinko minä jotenkin sinua loukannut?

Silloin näin, että me emme koskaan toisiamme täydellisesti ymmärrä.

Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". – Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan. Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu, on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.

* * * * *

Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – – Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä, itkevää lasta! – Voi elämää! –

Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan hämärtyessä.