* * * * *
Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi, enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista, kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.
Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt, kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä. Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi antaa, vaan jota en voi.
Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, minä en ainakaan tätä enää kauvan voi kestää!
Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.
* * * * *
Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön jälkeen.
Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin, saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja tuntea mitä aistimet eivät havaitse!
Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt hetkinen.
– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen, poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme kumpikaan saattaneet sitä sanoa.