* * * * *
Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. – Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, – ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että se lähenee.
Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä rukoilen, älä särje unelmaani! Suo minun pitää se, vaikka kaiken muun ottaisit!
On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –
Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä tekemättä.
* * * * *
Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut, keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. – Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!
On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.
Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan – kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki, joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.
* * * * *