Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että sota todellakin nyt riehuu, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen ennenkin tietänyt, mutta nyt sen vasta tunnen, ja se on jotakin aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille, jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.
Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että jotakin oli hänellä sanottavaa.
– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin. Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.
"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu uskoa, että sentään saattoi käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".
Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän täytyy tavata! –
Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy, täytyy tavata hänet!
Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.
Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään katsoa häntä kasvoihin.
Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen ympäröimänä.
Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa aatoksissaan.