Porkka: Sitä pahaa siivoako pelkäät vai ajatteluttaako sinua, että mihinkä ne kaikki haudataan.
Heikki: Ihmisiä ne ovat sentään nuokin. En koskaan unohda, mitä ne ovat minulle tehneet, mutta sittenkin kun ajattelee niitä joukkoja, jotka eivät ole omasta tahdostaan täällä — sääli on sentään niitäkin; parempi kun itse lähtisivät.
Porkka. Niin kyllä, parempi se olisi kumminkin puolin, vaikka omasta puolestani olen jo niin sinniytynyt, etten paljoa perusta. Kyllä se sikiää, ryssän suku. Liiankin paljon niitä sieltä purkautuu vastuksiksemme. Kiusaa ja harmia meille niistä on ollut maailman alusta asti, ja tokkopa noilta oikein kunnollista rauhaa saanee milloinkaan.
Heikki: Totta puhutte. Tuli vain mieleeni, että mitenkä sitä tuommoistakin, jolla ei ole miehenvastusta — ei kykyä itseänsä puolustamaan.
Porkka: No, elleivät kykene puolustautumaan, niin juoskoot, hyvät niillä on potkurit, ja juoksemalla se ryssä on sotaa käynyt ammoisista ajoista anti, ja sittenkin ne aina voittavat, niin kuin lehdistä luemme joka päivä. Ja ovathan ne joskus voittaneet itseänsä paljon väkevämpiäkin — pakenemalla. Eikä sitä vaan tiedä, mikä kettu tuonkin nahassa piilee.
Heikki: Niinpä niin, ei sitä tiedä. Minusta vain on aina niin vaikeata käydä käsiksi mihinkään heikkoon. Lahtiakin tehdessä otan mieluummin teurastaakseni jonkin suuren vihaisen sian tahi väkevän härjän kuin lampaan taikka pienen vasikan. Ne kun katsovat ihmistä kuin armoa rukoillen. Eivät raukat kykene millään itseään puolustamaan, huutavat vain niitä tavoittaessa. Ei minusta ole sellaisen tappajaksi koskaan ollut. Niin, mutta tämähän on sittenkin toinen asia.
Porkka: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »Menkää kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen» — silloin nousivat Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin, kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan — lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä tapausta muistelen.
(Äänettömyys. Heikki seisoo yhteenpuristetuin huulin.)
Porkka: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.
Heikki (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!