Anna (veljelleen): Ihanhan nuo jo tunkeutuvat suuhun!
Eemi: Anna noiden nyt olla, aika ei ole vielä tullut.
Anna: Tuleekohan milloinkaan se aika, jolloin noista maanvaivoista päästään?
Eemi: Tuleepa kyllä, eikä kaukana olekaan.
Anna (laskeutuu tikkailta): Niin, sinulla on aina se suuri uskosi. (Sisältä kuuluu tanssin sävel ja tahdikas poljenta.) No nyt ne siellä jo tanssiksi pistävät.
Eemi: Varmaankin näytelmän harjoittajat siellä joukkoa koolle odotellessaan pistävät polkaksi. Ehkä siellä jo muut ovatkin ja meitä varrotaan. No, jokos sinä joudut?
(Vasili on istuutunut kivelle, polvellaan Iivanan balalaikka,
jota näppäilee alussa hiljaa. Samassa kajahtaa tulinen ja hurja
sävel, ja kaikki näyttämöllä-olijat pysähtyvät kuuntelemaan.)
Anna (on menossa ovesta, mutta peräytyy kuullessaan soiton, vetäen takaisin veljensäkin): Kuuletko tuota soittoa —? (Ihastuen.) Kaunista se on — en ole ennen kuullut.
(Vaikenee, kuuntelevat.)
Eemi (Vasilin lopetettua): Somaahan se oli, sitä ei voi kieltää — sillä on sulavat sormet; ei niitä ole kuokan varressa koukistettu, sen kyllä näkee.