Eemi: Hetki on sopiva.
(Hiljaisuus; antaa valomerkin vasempaan.)
(Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista. Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle, punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden luku hetki hetkellä lisääntyy.)
Eemi (on katsellut nousevaa päivää, ihastuneena toveriaan läheten): Katsoppas tuonne, mikä näky! Punertavat lumilakeudet ja tummat metsät niiden takana. Näetkö tuon jäätyneen järven ulapan ja sen takana kylän, joka näyttää siellä rauhassa nukkuvan? Kirkon akkunoissa palaa aamuruskon kilo ja valkoinen joukko tuolla alhaalla näyttää pikemmin olevan matkalla kirkkoon kuin taisteluun.
Heikki (lyö häntä olkapäälle): Niin on, veli hyvä! Kaunis on aamu. Mutta aika rientää, emmekä saa enää viivytellä hetkeäkään.
(Laskeutuvat alas, pysähtyvät etualalle.)
Eemi: Kuule minua vielä puoli minuuttia.
Heikki: No mitä sinulla nyt on sydämelläsi?
Eemi: Minun matkani taitaa päättyä tähän. Tuntuu niin kummalliselle, aivankuin tapahtuisi minulle nyt jotakin.
(Heikki katsoo toveriaan vakavasti ja äänettömänä.)