Eemi: Illalla, kun nukahdin hetkeksi, näin unissani tämän kukkulan ja auringonnousun ja valon semmoisena kuin sen nyt äsken näimme. Sitten lähdimme hyökkäämään yli jään. Mutta äkkiä levisi eteeni paksu sumu, joka himmensi valon ja äänet ja kääri minut kuin verkkoon, josta jonkun aikaa vielä kuulin sinun äänesi niinkuin jostain hyvin kaukaa. Pian sekin hävisi ja kaikki sekosi sakeaan hämärään. Tunsin tukehtuvani ja siinä samassa heräsin, mutta tuon unen painostus on minua vaivannut koko yön.
Heikki: Eihän sitä tiedä. Sallimuksen kädessä on sotamiehen elämä jos kenen, mutta untahan se sentään oli.
Eemi: Mikä lienee, mutta niin omituiselle tuntuu, ettei koskaan ennen. (Huutaa joukoille.) Pojat, oletteko valmiit?
Äänet hillitysti monista suista: Valmiit.
(Jääkärit kiiruhtavat oikeaan, valkoiset joukot liikehtivät mennen poistuvien jälkeen. Kauempaa kuuluu komentosanoja, sitten kaikki hiljenee. Kirkas valo leviää yli metsän. Näkymä tyhjänä hetken.)
(Kuuluu kiväärien yhteislaukaus, konekiväärit alkavat soida, ammunta kiihtyy, silloin tällöin jyrähtää tykki. Ilma sakenee ja hämärtyy. Matti Porkka tulee takaisin vartiopaikkaan. Miina tulee vasemmalta metsästä eikä huomaa häntä.)
Miina (puoleksi kuiskaten)-. Ivan, Ivan — paapushka, miilaja paapushka. (Ampumista kuuluu.) Laupias Isä, ne ovat sen tappaneet. Tuommoinen ryske ja meteli! (Huomaa Porkan, hyökkää raivostuneena kohti.) Perkeleen lahtari, sinäkö hänet tapoit?
Porkka (tyynesti): Kenen?
Miina: Iivanan.
Porkka: Montakin taitanut mennä. Olikos tällä Miinalla joku oma omituinen Iivana?