Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä Annin helmaan.
— Nyt Tuttu nukkuu.
— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.
— Ei vielä, Annushka, ei vielä!
Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään, viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi, kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin edessä polvillaan.
Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:
— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.
Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot olivat loppuneet.
Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.
Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka: