Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:
— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme, kun se Vanjushka on niin kiltti.
— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.
— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä melkein joka päivä.
— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.
Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte
Annille:
— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on ehtinyt teidät kaikki unohtaa.
Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.
IV.
Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten tuhoisien hallaöiden jälkeen.