Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.
— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!
V.
Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa. Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.
Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.
Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista, että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.
Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.
— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä! Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin itse lasten äiti.
— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa. On tuskallista tuo vaitiolo.
No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.