Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.
— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. — Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.
Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.
— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.
Miten minä sen kestän?
Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan. Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet.
— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän minulle rakkaampi kuin kukaan.
Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.
— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.
— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.