— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat, solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin kulta.
Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä viihdytellyt.
Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi. Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan kullan hintakin kovin kohonnut.
— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä toistaiseksi, odottaa ja katsella.
— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi väärin epäillä häntä.
Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.
VI.
Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi pieninä purosina.
Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta portista.
Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin puikahtaa kadun kulmauksesta.