Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.
Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli nyt kumminkin Annin oma.
Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä. Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen maitoa illaksi.
Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.
— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli, mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti. Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin riittänyt.
Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut. Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat, pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus, onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon. Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.
— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan naapurilleen.
— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.
— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.
— Kuulutko yhdistykseen?