— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.
— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla nälkään.
— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.
— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin. Oikein tekivät Turussa, menivät, ottivat voit herrojen makasiineista ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri, niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin. Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille, niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.
— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.
— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.
— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.
— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?
— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.
* * * * *