— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.
— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä viidettä vuotta palvellut.
Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän äänen.
Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.
Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen, puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.
Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.
— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna.
Hänkin siis osasi suomea.
— Anni minä olen.
— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.
Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään. Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.