Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti äänensä tyyneeksi ja sanoi:
— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?
En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että olin menetellyt sittenkin oikein.
Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti liiaksi mieleen muistui.
"Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta, ett' Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta."
Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?
Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen, hurja innostus.
— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun täytyy.
Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!
Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan, jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se Annikin tunsi nyt samoin.
— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella.
Työtä tulee kylliksi naisillekin.