Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti, vaan jonka syytä ei tuntenut.
Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä, aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.
— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet laihtunut ja muuttunut.
— Samoin sinä.
— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet, lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos sattuu olemaan.
Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää? — Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä, muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.
— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä ajatuksiaan.
— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät, kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn kumminkin niin usein kuin voin.
— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain, sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.
— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne, ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.