— Joka tapauksessa minun täytyy. Inhoan itseäni.
Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva. Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.
— Onko kuolema näin kauhea? — —
* * * * *
Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.
Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.
Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.
Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.
XII.
Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.