— Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!
"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".
— Onko se sillä sen helpompaa?
Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa ainaista häpeää.
Ei vaikka…
Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. Semmoista elämää en saata elää, se ei ole elämisen arvoista.
Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.
Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen, mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.
— Sen täytyy tapahtua! — sen täytyy — sanoi hän puoliääneen itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys, ikuinen, syvä hiljaisuus.
— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko siellä mitään? —
Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.