— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita katuja aikoen asuntoonsa.
Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas, saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti kuivaa suutaan.
— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!
XI.
Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin, nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo iltahämärä.
Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.
Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa sekava vyyhti.
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.
Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi — lupauksen, joka hänen mielestään oli sitova ja pyhä.
— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle, ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!