Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan ojennettua kättä.
— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.
— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka
Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa,
minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi.
Molempien on hyvä, niinhän, Anni.
Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.
Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä puhaltui pitkä, kimakka vihellys.
— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.
Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät liikahtivat ja juna oli liikkeellä.
Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan hiukan ivallinen hymy.
Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien alle.
Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta. Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.