Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki päälleen ja lähti asemalle.
Oli iltajunan lähtöaika.
Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.
Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.
Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. —
Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!
Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:
— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi, sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen niin hyvä ja hellä.
Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta, mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.
Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa herätti Annissa syvää myötätuntoa.
— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on, kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!