— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! — huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan ryssän palkattuja kätyreitä.
Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa vieläkään ymmärrä.
— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin kovin ikävöimme.
— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja, mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.
X.
Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.
Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin kuin kukaan.
— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan kaivatulleen.
"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli
Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.
— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän hän sillä lailla lähde. — Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla rauhallinen ja vielä odottaa.