Anni kääntyi pois. Ei hänellä, koskaan enää ollut onnea odotettavissa. Se mikä oli ollut, ei enää olemattomaksi voinut muuttua. Mielellään hän nostaisi kuoleman arvan, kunhan ei tarvinnut tyhjänpäiten ketään hyödyttämättä elämästä luopua, paetakseen entisyyden häpeää.
— Otathan minut mukaasi — sanoi hän taas katsoen niin pyytävästi
Joukoon.
— Ihanko sinä tappeluun tarkoitat?
— Niin.
— Mutta kuinka sinä, tyttö, sinne, eihän se ole leikkiä, ymmärrätkö?
— On semmoista ennenkin tapahtunut, että naiset miehen puvussa ovat mukana taistelussa. Sinun täytyy opettaa minua vähäsen.
— Mitä luulisit vanhusten sanovan minulle, jos kaatuisit. Siitä syyttäisivät he minua, en tahdo kuolemaasi vastuulleni.
— Sano heille, että ellet sinä olisi ottanut, olisin mennyt sinne kumminkin ja tullut ammutuksi. Sano heille terveiset, että minä sinne tahdoin päästä, ja että teen minkä tahdon, sen he kyllä muistavat.
— Sinä siis pysyt siinä.
— Olen sen päättänyt.