— Onpa siinä vaan tyttöä — ajatteli veli, mutta Anni arvasi hänen ajatuksensa ja huokasi: — Kunpa saisin olla suora ja kertoa kaiken, mutta ei, ei vielä!
— Entä nuo sinun palmikkosi?
— Poikki juuresta. Antaa niiden mennä!
— Pane talteen, saa joskus muistella mitä varten ne leikattiin.
— Voit tallettaa ne, jos tahdot. Muuta perintöä ei minulla olekkaan jättää veljelleni.
— Puhut, kuin kuuluisit johonkin kuoleman pataljoonaan.
— Niin minä kuulunkin, ajatteli tyttö.
— Minä muistelin tässä, — alotti Jouko hetken vaitiolon jälkeen — miten me lapsina viskelimme kiviä aitan luukusta sisälle. Sinä heitit hyvin, kätesi oli tarkka ja heittosi osui. - Ajattelin, että jos me nyt heittäisimme toisenlaisia kiviä kasarmin ikkunoista sisälle. Ampumaan on sinun vaikeampi oppia näin äkkiä, eikä ole tilaisuutta minkäänlaiseen harjoitteluun. Tutustutan sinut käsikranaatin käyttöön, ja sitte saat näyttää mihin kykenet. Toimitan kyllä sinut suojaan, ett’et vahingoitu, jos alat kauhistua outoa musiikkia.
— Sittepähän näet, pakenenko.
— Älä uhmaile, totiseksi se vetää ensi kerralla, mutta siihenkin tottuu ja lopuksi viehättyy niin, että ihanalle kuulostaa surman soitto, ei välitä, vaikka aina kuuntelisi. Elämä tasoittaa kaikki, niin että äärimmäisessä tuskassakin on jonkunlaista nautintoa ja kauheimmassakin tilanteessa saattaa joskus olla suurikin viehätys.