— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se sittenkin laimenee, kun tosi tulee.
— Sittepä nähdään.
Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi puhaltanut häneen uutta elämää.
Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä muihin toimiinsa.
Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut. Nyt olivat lapset hyvästeltävät.
* * * * *
Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli puoli vuotta takaperin!
Palvelia aukaisi keittiön oven.
— Joko lapset nukkuvat?
— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.