— Anna minun niitä pikimältään nähdä.
Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa välissä.
— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut, joka olet meidän oma — sanoi Osmo.
— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan, missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli hänen kättään hyväillen Maija.
Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki, mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.
Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun toisen naishenkilön keskustelu.
— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!
Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.
— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti. — En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen tietää, palaako koskaan — sanottiin.
Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään minun sydäntäni leikkasi.