— Voi sentään, tietäähän sen.
— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.
— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.
— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään "laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet. — Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi lapsena pitänyt.
Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.
Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin. Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän meni, vaikka ero olikin ylen raskas.
* * * * *
Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.
Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.
— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.