— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.
— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?
— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, — mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!
— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.
— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.
— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —
Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.
— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.
* * * * *
Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä iltana on tosiaankin juhlanaatto!