Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.
Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.
— Nannin — moma — Tuttu.
Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.
XIV.
Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat kirkkaat silmät.
Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!
Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina heidän vierellään hangella.
— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.
"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren konttoriapulaisen kanssa.