Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea nauha.
Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden sattuessa:
— Eikö se ole sinulle liian raskas?
— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.
Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen puheli.
— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.
— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?
— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.
— Mistä syystä?
— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda myöskään Johannaa."