— Kuka oli Johanna?
— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan ryssän varavaimona.
Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.
— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.
Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.
Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi, että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen parempi.
Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.
— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?
Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.
— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.