"Pikku Anni" — se oli parasta mitä veli hänelle lausui silloinkin, lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan. Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen pohjimmaisen merkityksen.
— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!
* * * * *
Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren kivilohkareen suojaan.
Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä mitään ympärillä liikkuvista varjoista.
Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla yhteislaukaus.
Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja huusi:
— Mitä tämä?
Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?
— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.