Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:
— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.
Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen kohmeloisen päänsä.
— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.
— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja jäiden sekaan piiloutuu.
Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.
Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita. Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien rakennusten seiniin ja katoille.
Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien yhtämittaiset laukaukset säestivät.
Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.
Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.