— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä, tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.
— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän suuremmaksi, että saatan sen jättää.
— Tuttu, sanoit?
— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.
— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan. Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea, kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas, ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.
* * * * *
— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!
Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.
— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä letitän vaan tukkani.
Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti, miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.