— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.
He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.
Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin toiseen laitaan.
— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.
Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.
* * * * *
Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä juhannuksen.
* * * * *
Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu. Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.
Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee mennessään.