Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.
Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat, puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan vielä muutamaksi päiväksi elämään.
— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdä
Ailiaan?
— Aili on isän tyttö…. Siellä ollaan yhdessä kaikki… äiti on ja isä…
Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.
Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.
Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.
Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon edessä yksin, yksin…
Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.
Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät hikipisarat, tuskien viime jäljet.