Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.

Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.

Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas niin elävinä eteen.

Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.

Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään, jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.

Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä itseltään vieläkö kaikki on entisellään.

Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää — onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!

— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa, mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö, josta olisi jo halunnut herätä.

Kunpa Sorjo tulisi! Vain yhden ainoan kerran vielä!

Pimenee.