Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.
Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin keväin.
Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin rikas mies aarrekammiossaan.
Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen yksin ollessaan.
Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko, muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.
Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä kalleuksiaan.
Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle. He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista, joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi omissaan.
Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan, virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella olivat he istuneet kerran.
Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki valkeata kukkaa.
Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!