Sanelma istui paaden kulmalla katsellen tuolla alhaalla vierivään veteen.
Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla — Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät, joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.
Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.
— Sanelma!
Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti hän sen sanoi!
Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut, siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.
Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.
Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi asettamaan sulkuja sen tielle.
— Sanelma!
Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.