Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.
Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen.
Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.
Koski laulaa keväistä lauluaan.
He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään kirkkauteen huikenivat.
Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se oli, joka omisti Sanelman.
Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti tietoisena hänen tulostaan.
Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti kulkivat he myös kahden.
Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä Koskelan tilavassa salissa.
Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän huomasi oppineensa laulamaan.
Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan, lähtöä tehden.