Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.
Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.
Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.
Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta, jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti; mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —
Alkoi tuulla.
Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.
Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.
Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.
Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä ainaista, loputonta kehää.
Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat onnelliset.