Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.
— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen. — Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen, vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.
Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä varten oli Koskela tehty.
Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.
Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.
Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu talosta lähtemään.
Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta, joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.
Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen ijäksi menneen!
— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee kuitenkin kerran!
Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.