Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi: — Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin: toisen vaimo olen.
Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.
Eikä' Sanelma kyennyt sitä tyhjäksi tekemään.
Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti kulkijaa vastaan.
Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni oikeuksistaan.
Kunpa olisi ollut vapaa!
Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä! anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden siteitten painoa tuntematta!
Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan käynyt siellä hänen poissaollessaan.
Ei ollut.
— Joko lapset nukkuvat?